Millaisen parisuhteen sinä ansaitset?

Niin mietipä otsikon kysymystä ihan oikeasti. Millaisena ihmisenä sinä näet itsesi ja kuinka paljon ja millaista hyvää kaltaisesi ihminen mielestäsi ansaitsee? Jos mietit adjektiiveja, joilla kuvailisit itseäsi mahdollisimman rehellisesti, niin saatko tulokseksi enemmän positiivisia, negatiivisia vai mitäänsanomattoman neutraaleita adjektiiveja? (tämä on myös hyvä koe tutkiskella omaa rehellisyyttä itselleen ja itsetuntoaan, oman arvon tunnetta)

Tämä kirjoitus kumpuaa halustani jakaa oivallukseni, joka on tehnyt omasta elämästäni huomattavasti miellyttävämpää. Minulla ei ole todellakaan mitään kukkoilemisen aihetta, sillä olen sössinyt niin paljon, mutta olen myös ottanut opikseni. Jos vaikutan päällepäsmärille, niin se johtuu tyylistäni, että en vaikene siitä minkä uskon oikeaksi ja uskallan suomalaisen perinteen vastaisesti sanoa siitäkin, jos menee hyvin. Ja niin kauan kunnes minut vääräksi todistetaan, en pidä kynttilääni vakan alla. Keskustelen mielelläni aiheesta, enkä kirjoitustyylistäni huolimatta usko olevani edes absoluuttisen oikeassa. Tämä on kuitenkin parasta kokemukseen perustuvaa ymmärrystä, jota minulla on. Nöyrin mielin siis ymmärtämään maailmaa ja elämää, mutta ei nöyristellä koskaan.

Meidän ratkaisuja, valintoja ja tekemisiä ohjaavat ensisijaisesti meidän uskomuksemme maailmasta, meistä itsestämme ja mahdollisuuksistamme. Luin hiljattain aikoinaan samalta saarelta lähteneen Miika Nousiaisen (ei sukua tietääkseni) kirjan Metsäjätti, jossa kuvattiin aikas hienosti henkinen vankilapako itsensä vähättelyn, pessimismin ja toivottomuuden sellistä. Jos yksilöä ohjaa perisuomalainen pessimismi, itsensä vähättely ja itsesääli, niin millaisena näet hänen mahdollisuudet parisuhdemarkkinoilla? Jos lähtökohtana on se, että kun vaan joku tavallinen, kuka tahansa edes suunnilleen terve ihminen minut huolisi, niin mikä voi olla lopputulos?

Eräs ystäväni kerran tuumasi, että jos asuu peräkylillä ja pyrkii pääsemään vaikkapa New Yorkiin, niin saattaa päästä vaikka Helsinkiin asti. Mutta jos pyrkii vain Lahteen, niin ei välttämättä pääse paljoa peräkammaria pidemmälle. Eli rautalangasta vääntäen, jos ei oikein aseta tavoitteita tai rajoja, vaan pitää parisuhdetta "hinnalla millä hyvänsä" itseisarvona ja tavoitteena, niin voi pian huomata saaneensa oikean Pyrrhoksen voiton. Monesti huomaamme kuitenkin vasta saatuamme tarpeeksi pahasti kuonoomme, että mun on pakko tehdä jotain elämälläni, kun avioliitto ja kaikki menee päin helvettiä. Sanotaan, että avioero voi olla hyvin kasvattava kokemus, mutta suosittelen muiden virheistä oppimisen mallia...

Siispä:

Koetko sinä ansaitsevasi ensisijaisesti väkivaltaisen alkoholistin, nalkuttavan petturin, kiihkeän rakastajan vai luotettavan vanhemman yhteisille lapsillenne? Ja vaikka mahdollinen kumppani ei sellainen nyt olisikaan, niin miten luulet käyttäytyväsi ja käytökselläsi ohjaavasi kumppaniasi, jos oletat tämän ratkeavan ryyppäämään, lyömään tai pettämään sinua? Kannattaa olla varovainen, mihin uskoo, toivoo tai pelkää, sillä se saattaa hyvinkin toteutua. Jos minulta kysyttäisiin, että mitä minä odotan/toivon kumppaniltani ja mihin vedän rajat parisuhteessa, niin luonnehdintani saattaisi näyttää tältä:

Haluan naisen, joka on tärkeissä asioissa rehellinen, jolla on hyvä itsetunto ja hyvä, on sinut suhteestaan vanhempiinsa ja on hyvä suhde miessukupuoleen yleisellä tasolla. Hänellä on positiiviset odotukset elämältä, hän pitää huolta itsestään fyysisesti, älyllisesti ja emotionaalisesti (ja voi hyvin näillä osa-alueilla). Hän on hyvätahtoinen, sinut seksuaalisuutensa kanssa ja avoin mieleltään. Hän on viehättävä, tietää sen ja käyttäytyy sen mukaisesti. Hän osaa puhua ja vaieta, ja hänellä on muutenkin hyvä tilannetaju. Hän osaa tarpeen mukaan pukeutua niin korkokenkiin, kuin kumisaappaisiinkin. Hän on tasapainoinen sanan mitä moninaisimmissa merkityksissä. Hän on itsenäinen, älykäs, luova heittäytyjä ja voi hyvin.

Nämä asiat eivät luonnollisestikaan ole mitään absoluuttisia odotuksia, vaan katson mieluusti paitsi hyviä asenteita, myös potentiaalia. Ja mitä tulee tuohon naisihanteeseeni, niin voin sanoa olevani hyvin onnekas mies.

Ensimmäinen asia mihin kiinnittäisin huomiota karsivassa rajanvedossa, on pahantahtoisuus. Olkoon vaikka maailman kaunein ja seksikkäimmän näköinen nainen, mutta jos on kirottu pahantahtoisella ja myrkyllisellä mielellä, niin kiitos ei. On eri asia avautua asiasta, jos olen esim. jättänyt kodin siivoamatta lupauksestani huolimatta, kuin erikseen koittaa satuttaa toista mahdollisimman kivuliaasti ja verisesti. Ihmiset saattavat sanoa ja tehdä monenlaisia asioita, mutta on tärkeää kysyä "miksi". Ja kysyä sitä niin monta kertaa, että pääsee asian ytimeen. Jos esimerkiksi kumppanini esittäisi minut alituiseen huonossa valossa ystävieni edessä, koittaen nöyryyttää minua ja saattaa minut ilkeän naurun kohteeksi, niin voisin kysyä hyvin, että suvaitsenko rakkaalta kumppaniltani sellaista käytöstä, joka muistuttaa lähinnä yläasteikäisen koulukiusaajan toimintaa? Ei sellaisella "kumppanilla" tee mitään. Kyllä molemminpuolinen arvostus ja kunnioitus on oltava lähtökohtana terveelle parisuhteelle, eikä mikään puukonvääntökisa. Paskan kohtelun nieleminen johtaa vain yhä paskempaan kohteluun. Ja se on aivan se ja vitun sama kuinka huono päivä sillä toisella on ollut tai onko sillä turvaton olo tms - pitääkö sitä paskaa töhriä parisuhteeseenkin? Eikö se kannataisi rakentaa ja pitää ennemmin sellaisena, että siitä saa turvallisuuden tunnetta, toivoa ja voimia, eikä vie loppujakin niistä. On myös sanottava, että tämä on osittain myös persoonallisuus- kasvatus- ja tottumuskysymys; jotkut ihmiset eivät pidä huutoriitelyä pahana asiana, lähinnä ilmanraikastimena. Eikä siinä mitään, jos se on molemmille ok, mutta jos siihen liittyy muitakin ihmisiä, kuten lapsia, niin mallijohtamisen nimissä olisi syytä opetella hieman jedi-hermojen käyttöä ja asioiden rauhanomaista ratkaisua. Toisinaan minustakin tuntuu siltä että pitää päästellä höyryjä vaikkapa nyt kauan valmistellun kaupan kaatumisen takia, mutta miksi vaimoni pitäisi joutua siinä tulilinjalle? Sanotaan, että ei haukku haavaa tee, mutta kynä on miekkaa mahtavampi. Muistakaa, että mitä pahaa sanotte rakkaillenne, he saattavat alitajuisesti ottaa sen osaksi itseään, omaa persoonaansa ja alkaa toteutta sitä, kurjistaen omaa ja kaikkien ympärillään olevien elämää. Keskittykää siis ensisijaisesti niihin hyviin asioihin, niin saatte niitä.

Meinasin jo kirjoittaa että huono itsetunto olisi karsiva tekijä, mutta perunpa sanani. Huono itsetuntokaan ei ole mikään järin suuri ongelma kumppanilla, kunhan siihen osaa suhtautua. Huono itsetunto voi ilmetä kyllä erilaisena oikutteluna, jopa todella paskana käytöksenä ja alituisena pelkona kumppanin menettämisestä, vakavana riittämättömyyden tuntona ja toisaalta epäuskona siihen että ansaitsisi hyvän ihmisen rinnalleen. Olenpa kuullut tapauksista, jossa heikon itsetunnon omaava on pettänyt kunnollista pariaan, koska "ei uskonut että heidän suhteensa voisi muutenkaan kestää". Ehkä siinä on jokin juttu, että jos kokee olevansa toista huonompi, niin yrittää vetää toisen mukaansa sille "alemmalle tasolle", sen sijaan että uskoisi voivansa kasvaa itse ihmisenä. Tämä on karu mielipide, joka ei ole harkittu omani, vaan hyvän ystävän näkemys: huonolla itsetunnolla varustettua kumppania täytyy kohdella niin kauan hänen oman uskomuksensa mukaisesti (eli pitäen itseä parempana ihmisenä kuin mitä hän on), kunnes on saavutettu emotionaalinen synkrooni, jonka jälkeen tunnetilaa voi lähteä ohjaamaan terveempään suuntaan.

Tämä oli nyt satunnainen paatospuhe, jonka innoitti Henry Laasasen ATM-fanipojat Ry internetin keskustelupalstojen kommenttiosioista. Toivon että he voisivat nousta sen netissä tapahtuvan syyttelyn ynnä muun yli, että naisten vika kun en saa seksiä jne. Sinänsä, he eivät ole sen parempia kuin rujot pahansisuiset ämmät, jotka valittelevat kun prinssi uljasta ei näy häntä viettelemään. Jos haluaa vietellä ja tulla vietellyksi, täytyy jalostaa itseä sellaiseksi ihmiseksi jolle se on luontevaa, eikä jäädä märisemään kun kuu ja tähdet eivät tipahda taivaalta syliin. Ja kun puhun jalostuksesta, puhun ennenkaikkea henkisestä kehityksestä, en six-packista. Mutta siitäkin huolimatta, jos tällä mummolla on asennetta treenata 72-vuotiaana puistossa, niin eiköhän nuorehkot miehet pysty tutustumaan elämään ja naisiin, jos vaan oikeasti haluavat.

Seuraavassa kirjoituksessa vastaan lukijakysymykseen...

kuvat:
http://blog.tsemtulku.com/wp-content/uploads/2012/02/couple-arguing1.jpg
http://kosmicamusic.com/wp/wp-content/uploads/relationship1.jpg
http://www.daydreamersgarden.net/possibilities.gif